Tosin sille on aina syynsä. Tällä kertaa kaikkea muuta kun mukava.
Tiistai-iltana oli aika suurelle muutokselle mun elämässä. Hevoset lähti pois kotoa. Tonin vein takaisin vanhalle tallille vanhaan laumaansa. Keskiviikkona kävin ponia illalla katsomassa ja jopa sokea olisi huomannut ettei ponin ollut hyvä olla. En kuuna päivän ollut nähnyt Tonia sellaisena. Se oli ilmiselvästi masentunut. Se tuli mun luo ja annoin sille herkkuja. Halasin ponia ja se painoi pään mun olkapäälle kunnes toinen hevonen tuli häätämään sen pois. Kävelin Tonin perässä portille ja poistuessani itse voin vaikka vannoa Tonin pyytäneen päästä mukaan kotiin.
Lupasin Tonille että tulen huomenna uudestaan. Torstaina ennen puoltapäivää töissä sain puhelun. Toni oli karannut. Olin täysin varma, että takaisin kotiinhan se on kipittäny päätä pahkaa etsimään Francaa. Vaan kun ei ollut. Siinä meni sitten loppu työpäivä kuin sumussa miettien missä pieni ponirukka on.
Suoraan töistä etsimään ponia. Jäljet veivät metsään, missä sitten ensin yhden hevosen ja loppujenlopuksi jälkikoiran kanssa etsittiin Tonia. Tuloksetta. Seuraavana yönä nukuin harvinaisen huonosti ja heräilin noin tunnin välein.
Perjantainen työpäivä oli kamala. Kokoajan odotin puhelua, että joku olisi nähnyt ponin. Ei mitään. Taas suoraan töistä ponia etsimään. Meitä oli sillä kertaa isompi porukka, joten jakauduttiin eri paikkoihin etsimään.
Me oltiin Saaran kanssa metsikössä, jossa ei jostain syystä edellisenä päivänä käyty. Nähtiin jälkiä, muttei oltu varmoja oliko kyseessä hirven vai ponin jäljet. Metsän keskellä oli aukio johon paistoi kauniisti aurinko. Mulla tuli jotenkin sellanen fiilis, että Toni on siellä. Käveltyäni aukion reunalle nielin karvaan pettymyksen, koska ei sielä ketään näkynyt. Bongasin kuitenkin sammalesta selkeät kavion jäljet ja lähdin niitä seuraamaan.
"Ei helvetti!"
En muista oikeastaan paljoakaan mitä siinä tilanteessa tein, kun löysin ponin makaamasta maasta. Hetkessä totesin kuolleeksi. Kuulin, että olin kaatunut perseelleni ja huutanut edellä mainitun lausahduksen.
Yritin kaikin keinoin räpytellä silmiä, nipistää itseäni. Jotain. Muttei mikään auttanut, Se oli poissa.
Soitin muille kädet täristen, että poni löytyi.
Kengät märkinä ja silmät kyyneleiden sumentamina odotin Tonin vierellä, että se tultiin hakemaan pois metsästä. Yritin pitää itseni kasassa etten itke. En voinut katsoa Tonia. En halunnut myöntää itselleni että se oli poissa.
Kotiin päästyäni helvetti oli irti. Itkusta ei tullut loppua niin millään. Päätä särki ja kaikki tuntui epätodelliselta. Yritin nukkua, mutta jokainen kerta kun laitoin silmät kiinni, näin sen näyn. Se toistui mielessäni lukuisia kertoja. Näky kun löysin Tonin. Mietin miksi just mun piti löytää se? En missään vaiheessa alkanut uskoa, että se olisi kuollut. Kunnes sen löysin.
Todellisuus oli kuin joku olisi lyönyt märällä rukkasella kasvoille.
Eihän näin voinut käydä.
Luojan kiitos, mulla oli viikonloppuvapaat töistä, Lauantai meni lähes kokonaan itkien ja surren. Käytiin kaverin kanssa katsomassa Francaa. Oli sellanen fiilis että mun on pakko nähdä, että sillä on kaikki hyvin. Fiilis parani siellä huomattavasti kun sai jutella kohtalotovereiden kanssa. En ollutkaan ainut kenelle näin on käynyt, vaikka hetken siltä tuntuikin.
Illalla haudattiin Toni. Juuri kun olin luullut päässeeni itkemisestä, se alkoi taas. Mun rakas pieni poni on oikeasti poissa.
Ehkä tämä tästä ajan kanssa. Nyt on olo se, että oon niin yksin. Toni merkkas mulle enemmän kun kukaan oikeesti osaa kuvitella. Nyt täytyy opetella elämään ilman sitä.
Kiitos, Tolly
† 11.8.2016
All I have
All I need
He is the air I would kill to breathe
Voimia ♥
VastaaPoista